Kun kansa pahastui blokkaamisesta
Olen ollut kerran mukana erityisen vaikeassa kriisiviestintätilanteessa, jossa pahimman mokan tehnyt kertoi minulle harkinneensa itsemurhaa virheensä vuoksi. Niin hurjaa oli julkinen ryöpytys. Armottomasta kritiikistä, somehäiriköinnistä ja negatiivisesta tunneviestinnästä on tullut kuitenkin enemmän sääntö kuin poikkeus.
Olen ollut kerran mukana kriisiviestintätilanteessa, jossa kaikki meni niin pieleen kuin vain olla ja voi. Kaiken huipennukseksi tarinan päämokaaja kertoi minulle harkinneensa itsemurhaa kohun ja päälleen kaadetun kuran vuoksi.
Tämän jälkeen olen aina tuntenut suurta empatiaa kriisiviestinnän keskiössä olevia kohtaan. Tiedän, miltä ihmisestä VOI tuntua, kun häntä ivataan tai moititaan julkisilla foorumeilla. Tältä pohjalta vältän vahvasti osallistumasta kenenkään moittimiseen tai moittimisesta tykkäämiseen somessa. Mieluummin vaikka puolustan syyllisiä.
Somehäiriköinnistä ja negatiivisesta tunneviestinnästä on kuitenkin tullut enemmän sääntö kuin poikkeus.
Muun muassa Twitter on kiristänyt viime aikoina sääntöjään, viime kuussa se ilmoitti tuovansa käyttöön uusia työkaluja, joilla häiritsijöitä voi hiljentää.
Häiriköiminen, trollaus ja uhkaukset ovat asia erikseen, mutta sitten on olemassa se harmaa alue, jota on vaikea ymmärtää.
Somenegailussa on käynnissä tällä hetkellä muutama toistuva ongelma.
Jotain rajaa?
Raja häirinnän, vinoilun, vähättelyn ja ivan välillä on joskus hyvin häilyvä. Yleensä kohde itse tietää parhaiten, mistä näistä on kysymys. Muiden mielestä keskustelu voi vielä vaikuttaa hupaisalta, kun kohteessaan se on ylittänyt tietyn sietorajan.
Somevinoilussa on toisinaan käynnissä peruskuvio, joka on meille tuttu sekä koulu- että työpaikkakiusaamisen alkuvaiheista, mutta myös monen suomalaisen parisuhteesta.
Pikkupottuilu piristää päivää, eikö? Tai sitten se alkaa masentaa pitkällä tähtäimellä.
Kyllä pitää vähän kestää!
Vallalla on asenne, että kritiikkiä kuuluu kestää. Yhteiskunnalliseen keskusteluun kuuluu tiukkakin arvostelu. Moni loukkaantuikin verisesti siitä, kun Mikael Jungner tunnusti alun perin Viesti ry:n järjestämässä Viestinnän tulevaisuus-illassa 7.12. blokkaavansa somestaan ulos epämiellyttävät keskustelijat.
Saara Aallolle voi sanoa mitä vain, koska hän on tähti. Linnanjuhlien tissit ovat julkista riistaa. Tisseistä puheenollen, myös #tissiviikkoon osallistuneita voi häiriköidä mielin määrin.
Juha Sipilään kohdistuneet tappouhkaukset ja muut uhkailut eivät herättäneet sen enempää myötätuntoa, vaan niistä mainitseminen katsottiin lähinnä sympatiapisteiden kalasteluksi. Myös Jungnerin kuuluu kestää tyhmäksi haukkuminen, koska hän on ainakin joskus ollut poliitikko.
Miksi on pakko kestää? Kestäisitkö itse?
Asiantuntijan viehkeä v*ttuilu
Ongelmana on, että jopa itseään asiantuntijoiksi kutsuvat sortuvat usein siihen, että myös faktapohjainen kritiikki on väritettynä ivalla, pilkalla ja toisen osapuolen kykyjen vähättelyllä.
Vihjaillaan vastapuolen tyhmyydestä ja naureskellaan toisen mielipiteelle. Tämä latistaa nopeasti halun jatkaa ajatusten vaihtoa ja toimintatapa on kaukana toista osapuolta kunnioittavasta keskustelusta.
Voisiko asiantuntemustaan tuoda jatkossa esiin jotenkin rakentavalla tavalla? Olemmeko tulleet sokeaksi negatiivisuudelle? Miksi iva ja pilkka ovat meistä hyväksyttäviä keskustelun muotoja?
Seurauksena someyleisöjen pako?
Viestinnän tulevaisuus -illan yhteydessä tehdyssä haastattelussa Demos Helsingin tutkijan Johannes Koposen mukaan muun muassa someen juurtunut aggressiivisuus on yksi syy siihen, että sosiaalisen median kanavien yleisöt alkavat eriytyä ja niiden tilalle alkaa muodostua pienempiä, suljettuja sisäpiirejä.
Massayleisöt ovat jo kuihtumassa, eikä someiva ja -häirintä ole siihen lainkaan vähäinen syy.
Haastan siis kaikki pohtimaan nyt sitä, miten palautamme luottamuksen yhteiseen, rakentavaan keskustelukulttuuriin.
Kuka määrittelee, mitä kuuluu kestää, ennen kuin kamelin selkä katkeaa? Kehotan ainakin olemaan mieluummin liian varovainen, kuin liian ilkeä.
Siina Repo
Kirjoittaja on Viesti ry:n toiminnanjohtaja