Uusia haasteita
Tällä hetkellä näyttää siltä, että perheemme molemmat aikuiset ovat pian työttömiä. Oman määräaikaisen työsuhteeni loppumisen lisäksi mies sai yt-neuvottelujen tuloksena lähtöpassit ja nyt totuttelemme ajatukseen aivan uudenlaisesta arjesta.
Virityksiä ja hakuja on työrintamalla molemmilla, mutta hurrata ei tohdi, ennen kuin jotain on kiveen hakattu ja paperille painettu. Aivan yhtä todennäköistä kuin se, että kävisi hyvin on se, ettei mitään hurrattavaa tule.
Työttömyyden riivaamassa kaupungissamme siihen juuri itselle sopivaan, haussa olevaan tai hiljaiseen, pestiin kun on aina pari muutakin tulijaa. Suurin osa aivan yhtä hyviä tyyppejä, yhtä sitoutuvia ja yhtä osaavia.
Eikä paikkakunnan vaihdos ole perheellisellä ensimmäisenä mielessä, vaikka muualta työtä löytyisikin. Ei etenkään silloin, kun yhdeksän vuoden sisään on muutettu jo kahdesti paikkakunnalta toiselle ja esikoisella on kierroksessa kolmas ala-aste. Muutosten keskellä toivoisi edes jotakin pysyvää, kuten koti tai kaverit.
Mutta ei auta lannistua, vaikka ahdistus takaraivossa jyskyttääkin. Edellisellä reilun vuoden mittaisella työttömyysjaksolla jaksoin ensin uskoa tulevaan. Kyllä minä, teini-ikäisestä töitä paiskinut, hommia löydän!
Puolen vuoden kohdilla totuus läiskähti viimein tajuntaani: töitä ei ole eikä niitä hevillä tule. Synkistelyä kesti pari viikkoa. Piehtaroin itsesäälissä, miettien kuinka huono sitä itse asiassa voikaan ihminen olla. Kunnes ymmärsin, ettei tilanne voi jatkua niin. Jos töiden lisäksi menettää vielä itsearvostuksensa, lähtee seuraavaksi järki, eikä sen jälkeen ole enää työkuntoakaan. Masennukseni oli takuulla ihmiskunnan lyhin, mutta silti opettavainen. Ilman pohjamudissa rypemistä en olisi saanut oivallusta muuttaa asennettani tai puhtia tehdä jotakin uutta.
Epätoivon keskellä löysin juuri minulle sopivat jatko-opinnot ja pääsin kuin pääsinkin opiskelemaan. Elämä näytti jälleen valoisalta: jonnekin minäkin vielä kelpaan! Vuoden ahkeran ja intensiivisen opiskelun jälkeen sain myös töitä. Vuoden määräaikaisuus tuntui – ja tuntuu edelleen – lottovoitolta. Alkuun niin järkyttävältä vaikuttanut muutos toikin lopulta elämään aivan uusia ja ennen kaikkea hyviä asioita.
Tätä kirjoittaessani tuo vuosi on lopuillaan; työpäiviä on jäljellä yhdeksän. Kohti uusia haasteita, sanotaan. Mutta ei haasteita tarvitse työttömän uusista töistä odotella, niitä riittää kyllä muutenkin. Epätietoisuuden keskellä aktiivisena ja positiivisena pysyminen ei ole mikään sunnuntaiaamupäivän löysä ja auringonpaisteinen brunssi. Se on täyttä työtä ja tietoista itseen uskomista. Selittämistä peilikuvalleen, että kyllä, sinä osaat, olet hyvä ja ennen kaikkea, että olet hyvä myös ilman työtä.
Kuten Ylen toimittaja Sarita Blomqvist pari viikkoa sitten kirjoitti, Suomessa ihmisarvo mitataan työllä. Meillä kysytään muksuilta, mikä sinä haluat isona olla, vaikka olisi kenties syytä kysyä millaista elämää haluaisit elää ja millaiseksi aikuiseksi kasvaa. Sellaiseksi, joka ottaa muut huomioon? Sisukkaaksi? Hyväksi kuuntelijaksi? Empaattiseksi? Näillä ominaisuuksilla voisi sitten tulla aikuisena miksi vain. Vaikka viestijäksi.
Miia Hyvärinen
Jyväskylä
Kirjoittaja on yhteisöviestinnän gradua viimeistelevä ja uutta työtä etsivä viestijä, joka saa energiaa lapsista, metsästä, tarinoista ja kupposesta hyvää teetä, eikä voi elää ilman kirjoittamista.